torstai 17. maaliskuuta 2016

Kauhujen yö

(Sallan ja Viven kuulumisia)

Toissäpäivänä pakattiin auto ja lähdettiin pitkästä aikaa reissun päälle. Ajeltiin Wilsons prom- nimiseen luonnonpuistoon, joka on siis tosi iso alue vuorten ja meren keskellä. Oltiin aiemmin sovittu Martan ja Bonen kanssa, että törmätään siellä ja lähdetään yhdessä katteleen paikkoja. Vähän laimeet odotukset oli tästä paikasta, vaikka sitä oli kehuttu useaan otteeseen. Siinä hetken ajeltiin pitkin vuoristoa ja tajuttiin, että ollaan ajeltu johonki paratiisiin. Aivan uskomaton paikka. Ei riitä sanat kertomaan. Ihan varmasti parhaat näkymät tähän mennessä.

Etsittiin yöpaikka ja päädyttiin tien varressa olevalle levähdysalueelle nukkumaan.  Siinä läpällä heitettiin, että varmaan joku hämppis roikkuu naaman edessä, kun yöllä herätään. Puolen yön aikaan lähdin käymään vessassa, ja huomasin, että mun naaman yläpuolella todellakin roikkuu hämppis. Ponkaisin autosta ulos ja Vive alkoi tutkimaan tilannetta tarkemmin. Red back:han siellä kutoi seittiä kovaa vauhtia. Oli kerennyt tehdä seitin meidän yläpuolelle, ja parasta aikaa oli ilmeisesti tulossa mun naamalle. Myrkky oli hukassa, ja vähän paniikissa oltiin, että millähän sen saa sitten tapettua. Sen verran myrkyllinen hämähäkki oli kuitenkin kyseessä, ettei olisi tehnyt mieli jakaa samaa petiä sen kanssa.

Siinä sotasuunnitelmia laatiessa tämä punaperäinen pieni paholainen kerkesi jo kadota. Vähän aikaa Vive joutui sitä metsästämään, mutta onneksi se ei ollut kerennyt meidän tyynyjä kauemmaksi. Kaikki hyvin, ajateltiin ja painuttiin takaisin nukkumaan. Vaan huomasin pian, että katolla kipittää myös toinen, vähän kookkaampi hämppis. Se sujahti auton peilin taakse, ja sieltä töllötti isoilla pelottavia silmillään meitä. Ei saatu sitä tapettua, ja meidän oli sopeuduttava ajatukseen, että joudutaan nukkumaan yö samassa tilassa tämän pikkukaverin kanssa. Aamulla se löytyi samasta paikasta nököttämästä. Harmiton ruskea hämähäkki, tuskin ollenkaan myrkyllinen. Käytiin ostamassa myrkky, ja suihkuttelin sitä joka paikkaan. Luultavasti nuo hämähäkit pääsivät tänne autoon pyykkien mukana, sillä pyykkinarulla niitä asustaa pilvien pimein. Tästä lähtien puistelen kyllä kaikki tavarat, ennen kun laitan ne autoon.

Sellainen oli meidän eka yö autossa. Vähän meinasi jännittää.






















 Kiitos rakas ystäväni Maake kamerasta. Tulee niin siistejä kuvia.

<3 Salla 

tiistai 15. maaliskuuta 2016

Me tehtiin se!

(Salla:)

Nyt oon kyllä niin ylpeä itestäni.

Kolme ja puoli kuukautta sitten seisottiin Maffrassa, Cambrai Backpackers- nimisen working hotellin edessä. Takana oli tuhansien kilometrien matka kuudestaan ahtaassa pakussa, lukemattomia pelottavia öitä teltassa ja useita työpaikanetsimisyrityksiä. Siinäpä napotettiin, ja mietittiin, kuka uskaltautuu kysymään majapaikkaa. Enkun kieli oli kaikilla aika kehno. Aikamme emmittyä päätettiin mennä sisään koko porukalla. Meillä oli aivan uskomaton onni matkassa. Yöpaikat löytyi heti ja töitäkin näytti olevan lähipäivinä. Muistan sen hetken, kun aivan jännityksestä mahat sekaisin istuttiin alas juttelemaan muiden hostellin tyyppien kanssa. Mietin vaan, että en varmasti ikinä uskalla puhua enkkua. Samat mietteet taisi olla muillakin.

Työt alkoi melkein heti. Muistan lukeneen joskus blogikirjoituksen, missä nostettiin hattua jokaiselle farmipäivät suorittaneelle. Viimeistään siinä vaiheessa, kun ensimmäinen päivä oltiin nypitty rikkaruohoja aivan törkeen huonossa työasennossa ja kuumassa, tajuttiin, että kuinka haastavat kuukaudet on tulossa. Selkää ja jalkoja särki ensimmäiset viikot aivan tajuttomasti, sormenpäät olivat hellinä ja väsymys aivan jäätävä. Työpaikka vaihtui kerran jos toisenkin. Ranteet ja sormet oli jatkuvasti niin koetuksella. Hajottiin pellolle monta kertaa. Vaan tässä sitä ollaan. Hengissä ja entistä vahvempana.

Kyllä tässä viimekuukausien aikana on  opittu paljon. Ainakin se, että ihminen selviää kyllä mistä vaan, ja aina niitä voimia jossain varastossa on. Aivan hirvee hämähäkkifobia on (melkein) selätetty. Pari viikkoa sitten vessassa oli aika iso hundsman, mutta enää se ei tuntunut missään. Annoin vaan kenkää sitä sen enempää miettimättä. Viime viikolla melkein koskin Red Back- hämppikseen, kun leikkasin salaatin, jonka alla se majaili. Ei ne hämähäkit tuu ihmisen lähelle, pysyvät piilossa ja juoksevat karkuun.

Uskomattomat kuukaudet takana. Enpä olis tänne tullessa uskonut, että saan kaikki 88 farmipäivää tehtyä. Muistot kultaantuu ja joskus tätäkin farmielämää varmaan muistelee kaiholla. Oon saanu tavata niin mukavia tyyppejä, oppinut enkkua ja haastanut itteni aivan totaalisesti. Kuudestaan ollaan saatu kokea niin paljon asioita. On ollut korvaamatonta, että ympärillä on ollut niin huippu porukka, kenen kanssa on saanut nauraa, hajota pelloille ja välillä vähän itkeäkin. Nyt me lähtään eri suuntiin, kun Jade ja Juho jää vielä töihin. Vaan eiköhän sitä törmäillä jossain pohjoisen lämmössä.

Nyt mä lähen niiiiiin lomalle. JÄNNÄÄÄÄÄÄÄ!


Rakkaat terkut!

<3 Lomalaiset Salla ja Vive

maanantai 14. maaliskuuta 2016

J&J Dayoff

 Vähän erilainen vapaapäivä


Aamupalan jälkeen hostellin omistaja tuli kysymään Juholta, menisimmekö tekemään parin tunnin työkeikan. Saimme osoitteen ja ainoa tietomme oli, että työ on kirjalaatikkojen siirtoa. 

Perillä odotti australialainen maatalon isäntä. Hän oli rempannut varaston, ja meidän työmme oli siirtää pressun alta ulkoa tavarat takaisin paikoilleen. Kyllähän siinä alussa kävi mielessä että mitähän kaikkia olioita pressun alta löytyy.. Laatikot olivat hämppisten seittien peitossa ja isoja lukkeja jokapuolella. Ei se auttanut kun alkaa työntouhuun. Onneksi Aussi-elämää on sen verran takana, että "pikkuhämöt" ei tunnu enää niin pelottavilta. Muutama sisilisko ja hiiri vilahti laatikoiden seassa, mutta se ei työtä hidastanut. Redback-hämähäkkikin taisi vilahtaa jossain vaiheessa, mutta isäntä läimäytti sen kuoliaaksi paljaalla kädellä. Varaston tultua valmiiksi, menimme kahvittelemaan. Meidän piti kertoa Suomesta kaikenlaista. On järviä ja kukkuloita, pakkasta ja lunta. Politiikka ja vientituotteet kiinnostivat kovasti. Yritettiin siinä parhaamme mukaan kertoa ja kuvailla. Kahvittelun jälkeen tasoitimme vielä pihaa ja Juho vaihtoi hevosten kuljetusvaunuihin renkaan. Siinä oli suomalaista tekemisen meininkiä kerrakseen. Saatiin kiitosta rehellisyydestä ja ahkeruudesta. Isäntä lupasi meille lisää töitä, jos vain muilta töiltä ehdimme. 













Aherruksen jälkeen palkittiin ittemme Mäkin safkalla. 



Lopuksi vaihdoimme puhelinnumerot ja sähköpostit, luvattiin lähettää terveisiä reissuiltamme. Ja jos hän joskus matkustaa Suomeen, tarjoamme hänelle yösijan.


Terkut, Jade & Juho

lauantai 5. maaliskuuta 2016

Vive ja Salla: mita meille kuuluu?

(Oon tässä muutaman tunnin yrittäny lähettää tätä. Kuvat ja tekstit vähän väärässä järjestyksessä.)

Kuukauteen ei olla kirjoitettu mitään. Elämä täällä pyörii edelleen töiden ympärillä, eikä ylimääräistä aikaa oo ollut kyllä liikaa. Vaihdettiin kuukausi sitten farmia, ja tehdään tosi pitkää päivää. Kämppäkin saatiin, ja asutaan nyt omakotitalossa. Saatiin pari matkalaista nurkkiin pyörimään, kun Saukkosen Allu ja Jasu ajeli tänne töiden perässä. Ostettiin muutama viikko sitten oma auto, jolla lähtään sitten reissun päälle. 

Ensimmäinen päivä tuolla farmilla oli kyllä aika koominen. Meille annettiin puukot käteen ja sanottiin, että salaattia lähtään leikkaamaan. Ensimmäisten minuuttien aikana Jade sai puukosta selkään. Onneksi ei mennyt terä edellä, eikä sattunut mitään isompaa. Siinä selkä vääränä ja sormet kipeinä leikattiin salaattia kaksitoista tuntia putkeen, välissä toki kaksi viidentoista minuutin taukoa ja yksi puolen tunnin ruokatauko. Meininki oli aivan erilainen, kun edellisellä farmilla. Tuntui kyllä, että tästä, jos jostakin, ei tulla koskaan selviämään. Ollaan tultu siihen tulokseen, että se oli kosto laiskimuksille, oltiin opittu liian hyvälle edellisellä farmilla.

Työkavereina meillä on Fitsiläisiä tyyppejä, jotka omassa kotimaassaan saavat dollarin tunnilta, parhaimmillaan joku rikas saattaa tienata jopa pari dollaria. Arvata saattaa, että tahti on kova ja laiskotteluun ei ole aikaa. Alussa työ tuntui aivan ylitsepääsemättömältä, mutta nopeasti siihen tottui, kun opittiin tuntemaan paikan säännöt ja ihmiset paremmin. Fitsiläiset ovat aivan mahtavaa porukkaa. Töissä nauretaan, lauletaan ja pidetään hauskaa. Kukaan ei valita. Vanhin työkaverimme on 72- vuotias sotaveteraani, jota on kaksi kertaa ammuttu jalkaan. Siellä se linkkasee ja leikkaa salaattia nopeammin, kuin kukaan meistä.

Ollaan huhujen mukaan parhaat reppureissaajat ikinä tuolla farmilla. Tottahan tuota on painettu töitä ja näytetty, että mistä suomalaiset on tehty.

Vivellä ei kuulema tunnu missään. Sokkelihommat pakkasella on opettanut miehen niin kovaksi luuksi. (Että kiitos iskälle vaan. Muut on hajonnut jo monta kertaa, vaan Vive se porskuttaa menemään.) Meikkiksen hajoamisista ei sitten puhuta, perus negatiivisella asenteella on painettu menemään. Viikko jäljellä ja sitten alkaa loma. MAKIA!





















Työkuvia:













Terveisiä Suomeen! Meillä on teitä kaikkia hirvee ikävä!

Salla ja Vive